Olen liikunta-alan ammattilainen ja vihaan liikuntaa. Tämä on ehkä poikkeuksellinen teksti nykyisessä motivaatiokuvien ja liikuntaa ylistävien blogautusten joukossa, mutta se on todellinen.
Viha on ehkä turhan vahva sana, myönnetään, mutta en pidä liikunnasta. Nyt joku voisi ajatella, että mitä aktuaalista helmuttia, mutta tajusin asian itsekin vasta muutama päivä sitten. En ole itse asiassa koskaan pitänyt liikunnasta. En ole juurikaan liikkunut lapsena, en nuorena tai aikuisenakaan ilman että siitä tulisi huono olo.
Puhun nyt siis liikunnasta harrastamisena tai kilpailuna. Luonnollinen liikkuminen paikasta toiseen esim. kävellen on vain hyvä. Tykkään kävellä. Mutta en tykkää liikkua. Minulla ei ole minkäänlaista kilpailuviettiä ja kestävyysliikunta on yksinkertaisesti todella tylsää. En vain jaksa sitä. Liikunnasta tulee minulle huono olo ja elimistöni voi paljon huonommin kuin ilman liikuntaa. Toki liikunnan jälkeen tulee hetkellisesti niin sanottu hyvä fiilis, mutta se kostautuu myöhemmin muun muassa hyvinkin hankalina ruoansulatuskanavan ongelmina. Tai uniongelmina.
Nämä ongelmat johtuvat hyvin todennäköisesti välittäjäaineenvaihdunnan häiriöistä. Ja näin on itse asiassa aina ollut. Tajusin tässä päivänä eräänä, että koko elämäni kroppani on kertonut minulle sen mitä en ole halunnut kuunnella: liikunta ei tee minulle hyvää oloa. Olen siis vältellyt sitä tiedostamattani ihan syystä jo lapsesta saakka. Tämä on toki aiheuttanut ongelmia kun yhteiskunta liikunnanopettajineen suosii alitajuisesti sellaisia jotka liikkuvat ja harrastavat. Lapsia tulisi toki kannustaa liikkumaan, mutta usein lapsille riittää se että he löytävät itse liikunnan ilon kiipeilemällä puissa ja könyämällä pihalla.
Eli liikkumalla siten miten ihminen on luotu liikkumaan. Ei harrastamalla liikuntaa.
Kuitenkaan se fakta, että liikunta on mielestäni sekä epämiellyttävää ja pitkästyttävää, ei tarkoita sitä etten voisi liikkua. Se ei myöskään tarkoita sitä, etteikö liikunta olisi hyödyllistä ja tekisi elimistölleni hyvää. En ole fysiologinen poikkeavuus tai robotti. Liikun sen verran kuin liikun, koska se on kuitenkin elimistön kannalta terveellistä. Liikun lisäksi vain siten mikä parhaiten minulle toimii. Tällä hetkellä se on kuntosali joka tehdään nopeasti alta pois. Olen ollut lapsena ns. lajikokeilija. Ja itse asiassa myös aikuisena nurkkiin on ilmestynyt käyttämättömiä rullaluistimia ja ties mitä sälää. En oikein tajua miksi olen niitä ostanut. Ehkä se on ollut jonkinlaista itsepetosta.
Mutta kun ei lähde niin ei lähde.
Olen kuitenkin tyytyväinen siihen että liikun joidenkin mielestä vain vähän. Tuntemukseni ovat todellisia ja voin oikeasti paljon paremmin, kun en tee asioita elimistöni tuntemusten vastaisesti. Kuuntelen niin sanotusti kroppaani ja olen rehellinen itselleni. Olen toki kokeillut liikkua jopa 20 tuntia viikossa, mutta se ei vain toimi. En voi hyvin. Mutta olen onnellinen kun omaa elimistöä kuuntelemalla menen itselleni toimivinta reittiä. Onkin tärkeää olla rehellinen itselleen, sillä valheellinen elämä on rankkaa. Joskus ei tiedä mitä haluaa ja mitä kautta sitä lähtee hakemaan ja joskus sen löytämiseen menee vuosia – tai jopa vuosikymmeniä.
Kaltaisiani ihmisiä on varmasti muitakin. Heitä onkin turha syyllistää siitä ettei treenaaminen maistu. Tällaisissa tapauksissa olisi ehkä tärkeää ymmärtää heittää perinteiset mentaalivalmennuksen keinot mäkeen ja etsiä motivaattoreita sieltä mistä niitä löytyy. Olisi myös tärkeää ymmärtää aikatauluttaa liikunta siten, että se ei haittaa normaalia elämää. Olisi tärkeää miettiä voiko liikkumattomuuden taustalla ollakin esimerkiksi jokin aivokemiallinen häiriö jota ei voi perinteisin motivaatiokeinoin korjata. Kannustan joka tapauksessa kaikkia liikkumaan. Mutta kannustan tekemään sen mieluisalla tavalla ja kuuntelemaan omaa elimistöä. Kipu, tuska ja huono olo eivät ole tavoiteltavia olotiloja. Jos liikunnan jälkeen on paha olo, ruoansulatuskanava kramppaa ja unet ovat jatkuvasti rikki, niin mieti tarkkaan onko liikunnan ilosi teennäistä.
Ymmärrän toki, että tämä saattaa olla jonkin mielestä ristiriitaista. Miten ihminen joka ei pidä liikunnasta voi opettaa tai puhua siitä? Entäs jos käännetään se toisin päin. Miten ihminen joka on aina rakastanut liikuntaa, voi opettaa tai puhua siitä ilman että näkemys on vääristynyt? Minä olen kuitenkin kokeillut paljon erilaisia juttuja ja opetellut paljon erilaisia tekniikoita. Olen harrastanut joitain asioita parikin vuotta, mutta kaikki on aina jäänyt pois intohimon puutteen takia. Olen kuitenkin oppinut matkan varrella paljon asioita – koska olen ollut läsnä. On myös tärkeää ymmärtää, että liikuntaviha ei tarkoita sitä että eläisi muuten epäterveellisesti. Se ettei pidä liikunnasta, ei tarkoita sitä että ruokavalio koostuu automaattisesti pitsasta ja oluesta. Yksi yhteiskunnan normien mukainen epäterveellinen tapa ei tarkoita että kaikki elämäntavat olisivat epäterveellisiä.
Minun ei ole pakko päästä salille – enää. Kroppani ei tule levottomaksi jos en pääse liikkumaan – enää. En koe myöskään huonoa omaatuntoa siitä etten liiku normien mukaan tarpeeksi – enää. Veriarvoni ovat olleet aina kunnossa. Olen oireillut erilaisin vatsaoirein ja unihäiriöin koko elämäni. En voi sanoa etteikö liikunta olisi koskaan parantanut veriarvojani, mutta liikkumattomuus ei ole huonontanut niitä. En voi sanoa etteikö liikunnasta olisi ollut esimerkiksi aineevaihdunnallista hyötyä, mutta edellä mainittuja oireita liikunta on aina pahentanut.
Jos sinulla on intohimo liikkua, pidä se. Itselläni sitä ei ole. Intohimoa ei voi sytyttää jos se ei lähde syvältä. Usein sanotaan, että pinnalliset motivaattorit eivät ole sellaisia jotka kantavat kovin pitkälle. Mutta jos esimerkiksi ulkonäköpaineet saavat sinut liikkumaan ja tunnet olosi hyväksi, älä kuuntele muita. Kaikkien ei tarvitse olla koko ajan liikkeessä, eikä sillä ole välttämättä laiskuuden tai motivaation kanssa mitään tekemistä. Ihminen on luotu liikkumaan, mutta usein unohdetaan että ihmistä ei ole välttämättä luotu liikkumaan kuntosalilla tai esimerkiksi luistimilla. Harrastus- ja kilpaliikunta ovat teennäisiä liikunnan muotoja.
Nyt kun olen myöntänyt itselleni että en halua liikkua, tuntuu liikkuminen itse asiassa mielekkäämmältä vaihtoehdolta kuin ennen. Koska se tehdään omien tuntemusten ja sääntöjen mukaan. Omaan tahtiin. Toki jos haluaisin nyt yllättäen lähteä vaikkapa Crossfit-kisoihin, niin se vaatisi sen uhrauksen että voisin huonosti. Jos minulla olisi halu ja motivaatio toteuttaa jokin liikunnallinen tehtävä, niin ei se olisi mahdotonta. Tulisi vain hyväksyä, että tämä ei ole paras mahdollinen olotila elimistölle.
Mutta esimerkiksi urheilu harvoin on.
Ja jos nyt olenkin väärässä ja se liikunnan riemu vielä kropan toiminnan kannalta joku päivä löytyy, niin sehän on vain hyvä asia.
Joten problem solved.
Olipa kiva lukea ja löytää samanmoisia ajatuksia kuin minullakin. Itse olen onnekseni aina ollut urheilu ja kilpailuvastainen, mutten sentään liikuntavastainen. Nyt ikäloppuna voin todeta oikein valinneeni, kun pyrähtelen golfkentällä kuin aropupu, toisten kääkkien taapertaessa miten milloinkin. Vähän käytetyissä nivelissäni ei ole kulumia, eikä lihaksissani revähtämiä tai sen semmoisia niin kuin muilla yli seitenkymppisillä kavereillani.
Olisin voinut kirjoittaa tämän itse sanasta sanaan. Onneksi on pari lajia, joita pidän hauskanpitona mutta jotkut kutsuvat niitä myös urheilussa.
Kiitos. Iso kiitos tästä tekstistä.
Mahtava postaus, kiitos tästä! Just eilisiltana mietin taas kerran, miten persiistä voi olla se, että vihaa liikuntaa mutta on pakko liikkua, koska ikää kertyy ja muuten lihakset surkastuu kokonaan. Oon nostellut pikkurautoja vuosikausia, venytellyt ja joogannut, ja joka kerta saan pakottaa itteni matolle. Jos tätä voisi muuttaa vaikuttamalla aivokemiaan, niin ottaisin mitä vaan pillerii!