Sopivasti lihava

Jahas.

Ylipainokeskustelu sen kuin jatkuu. Nyt väännetään siitä, ovatko lihavat suurempi vai pienempi terveyshaitta kuin paljon liikkuvat ihmiset. Mari Kähkönen kirjoittaa HS:n mielipide-palstalla nimimerkillä lihava lakinainen, että ”Syön liikaa ja liikun liian vähän. Olen lihava mutta kuitenkin täysin terve. Kaikki veriarvoni ovat erinomaiset, enkä edes muista, minä vuonna olisin viimeksi ollut pois töistä sairauden vuoksi. Jollain mystisellä tavalla aiheutan kuitenkin terveydenhuoltomenoja, jotka tulevat tuhoamaan koko hyvinvointiyhteiskuntamme.”

No, kuulepas Mari, se tapa millä aiheutat terveydenhuoltomenoja ei ole millään tavalla mystinen. Se fakta että veriarvosi ovat erinomaiset nyt, ei tarkoita sitä että ne olisivat sitä aina. Tervettä lihavuutta ei ole kokonaisuutena olemassa, se on todistettu viimeistään viime vuonna julkaistussa laajassa brittitutkimuksessa, jossa syynättiin läpi 3.5 miljoonan ihmisen terveystiedot 20 vuoden ajalta.

Tutkimuksen perusteella kävi ilmi, että ne jotka olivat niin sanotusti metabolisesti terveellisesti lihavia, eli eivät ylipainon lisäksi omanneet mitään aineenvaihduntasairauksia tai muita riskitekijöitä, olivat silti selvästi kohonneessa riskissä sairastua muun muassa sydän- ja verisuonisairauksiin. Metabolisesti terveellinen lihavuus muuttuu lopulta metabolisesti epäterveelliseksi lihavuudeksi, siihen menee vain joidenkin kohdalla enemmän aikaa kuin toisten. Ilmiö ei ole uusi, vaan aiheesta on julkaistu aikaisemminkin vaikka kuinka monta tutkimusta ja lisää voi etsiä jokainen itse. Lisäksi lihavuus itsessään on riskitekijä helposti ainakin yhdelletoista erilaiselle syövälle ja kuten tiedämme, syövät eivät pullahda hetkessä linjoille, vaan yleensä ollaan oltu lihavana jo vuosia.

Mari elää tyypillisessä illuusiossa, että kun kaikki on hyvin nyt, on kaikki hyvin aina. Tämä johtaa kuitenkin usein tilanteeseen, jossa iän karttuessa sitä vaivaa alkaa yllättäen tulla ovista ja ikkunoista, eivätkä ne enää ole välttämättä yhdellä tai kahdella sairaslomalla kuitattavia ongelmia, vaan jopa vuosia yhteiskunnan kukkaroa rasittavia elintapasairauksia. Toki on aina mahdollista että lakinaisen genetiikka on rotuvaliotasoa ja hän elää porskuttaa yli satavuotiaaksi ja päätyy lastenlastensa ”meidän mummokin oli lihava, söi ties mitä ja oli terve” -tarinoihin anekdootiksi.

Terve lihavuus on siis ohimenevä tila ja se on hyvin vahvasti yhteydessä suurempaan kuolleisuuteen ja sairastuvuuteen.

Hyvillä elintavoilla ja tuhannen linkin voimalla, eli liikkumalla – olkoonkin välillä jalka poikki – ja syömällä vähemmän kuin liikaa jo nuoresta saakka, voidaan alentaa mm. lihavuudesta aiheutuvia kustannuksia välillisesti satoja miljardeja. Globaalisti siis. Ja itse asiassa myös niitä sairaslomia. Tällä hetkellä trendi on selvästi se, että maailma on kaatumassa kohti valtavaa ylipaino-ongelmaa, minkä jo itsessään tulisi olla jokaisen yhteiskunnasta välittävän yksilön kohdalla selvä signaali sille, että omalle pelastusrenkaalle pitäisi tehdä jotain.

Ylipaino on riskitekijä monille metabolisille sairauksille, kuten esimerkiksi metaboliselle oireyhtymälle ja diabetekselle, jotka yhteiskunnalle vasta maksavatkin. Lihavuus on siitä ongelmallinen vaiva, että se ole virallisesti sairaus. Sillä ei ole tautiluokitusta, joten sitä ei osata välttämättä konkreettisesti käsitellä haittatekijänä. Kannattaako siitä tehdä sairaus? Kyllä ja ei. Silloin se otettaisiin ehkä vakavammin, mutta toisaalta sitten sitä pyrittäisiin hoitamaan pillereillä ja medikalisaatio ryynäisi siitä ison bisneksen.

Mari vetäisee vielä urheiluvammojen hoidon ja kustannukset mukaan keskusteluun toteamalla, että ”Urheilulliset ihmiset ympärilläni hoidattavat liikuntavammojaan jatkuvasti, mutta heidän elintapaansa pidetään esimerkillisenä. Kuinka paljon urheiluvammojen hoito ja niistä aiheutuvat poissaolot maksavat tälle yhteiskunnalle?” 

Minulla ei ole mitään käryä kuinka paljon urheiluvammojen hoito maksaa yhteiskunnalle, mutta koska tästä maasta tuskin löytyy kovin paljon aiheeseen liittyvää ja validia dataa, tutkitaan vähän asiaa galaktisemmalla tasolla. Tykitellään setit yhteen vaikka tästä, tästä ja tästä. Voimme todeta, että kyllä, urheiluvammat todellakin aiheuttavat kustannuksia. Esim. suklaamurokotkien maassa on todettu, että yliopistot voisivat säästää vuodessa 1.5 miljardia ja lukiot (high school) jopa rapiat 19 miljardia vuodessa jos urheiluvammoja saataisiin vähemmälle. Lisäksi Britanniassa menee vuodessa jopa 30 miljoonaa (!) työpäivää haaskuuseen koska jengi ottaa urheilussa yhteen turhan kovaa. Tästä voidaan laskea noin about hihamatikalla, että kustannukset ovat (30 miljoonaa päivää x 500 puntaa per sairaslomapäivä) 15 000 miljoonaa eli 15 miljardia.

Ei ehkä täysin verrattavissa tuhansien järvien maahan, mutta antaa varmasti suuntaa kun skaalataan about 5.5 miljoonalle suomalaiselle, joista muuten työikäisiä on noin 3.5 miljoonaa. Selvästi kuitenkin rapsakat luvut kyseessä, eli Mari kysyy ihan aiheellisen kysymyksen. Ei ole ilmaista, ei.

Mutta mikä on tilanne jos verrataan lihavuuden aiheuttamiin kustannuksiin maailmanlaajuisesti? Arvioidaan, että lihavuuteen liittyvät sairauden maksavat maailmalle pian yli 1.2 triljoonaa dollaria. Se on 1200 miljardia taalaa, tai kuten ’murica sen ilmaisisi, twelve hundred fucking billion dollars. Tähän suhteutettuna liikunta- ja urheiluvammojen aiheuttamat kustannukset häviävät kuin kakka Narniaan. Itse asiassa joidenkin tilastojen mukaan lihavuus maksaa jo nyt kaikki välilliset kulut huomioituna maailmalle vuosittain yli 2 triljoonaa dollaria ja siihen kuolee melkein 3 miljoonaa ihmistä – joka vuosi. Enemmän yhteiskuntaa kuormittavat rahallisesti vain tupakointi ja sodat/terrorismi, että raksutelkaa siitä ihan itse minkä laajuisesta ongelmasta on kyse.

Että niinku läskijou.

Sanon sen ihan suoraan, että lihavuus ei ole terveyden suhteen hyvä juttu ja sitä on turha puolustella millään tavalla. Itse asiassa niin sanottu pluskoon normalisointi voikin johtaa tilanteeseen, jossa lihavuuden haitat katoavat normalisoinnin alle ja mennäänkin vain kovempaa kohti metabolista ydinräjähdystä. Uuden tutkimuksen mukaan ilmiö voi aiheuttaa sen, että ihmiset eivät enää osaa arvioida mikä on hyvä paino ja mikä ei. Ylipainossa on aina terveysriskinsä eikä sitä pidä ihannoida. Tämä on tavallaan kehopositiivisuuden ongelma, koska jotkut vetävät ilmiön suhteellisuudentajuttomasti ääripäähän ja ratsastavat sillä makkarat iloisesti tuulessa vipattaen.

Kehopositiivisuus on hyvä ja tervetullut ilmiö, mutta sillä ei ole varsinaisesti ylipainon kanssa mitään tekemistä, vaan sen tarkoitus on luoda ympäristö, jossa joka ikinen ihminen painoon, karvojen määrään, varpaiden kokoon tai ulkoavaruusominaisuuksiin katsomatta on yhtä arvokas ja oikeutettu kulkemaan halutessaan uimapuvussa tai muussa normatiivisessa vaatetuksessa ilman, että joku on vääntämässä päälle stigmaa ja ulisemassa, että piiloon kun ei omaa silmää miellytä.

Valitettavasti yhteiskunta on nostanut lihavat tavallaan silmätikuiksi ja kehopositiivisuus tavallaan konkretisoituu ylipainoisiin malleihin ja muihin sellaisiin jotka kantavat kehonsa ylpeänä. Ja niin pitääkin kantaa, mutta lihavuuden haitat eivät saa hautautua kehopositiivisuuden alle. Vaikka kuinka olisi itsetunto korkealla, niin lihava kantaa silti lihavan riskit, eikä siitä pääse mihinkään.

Tämähän on ongelma jolla ei ole olemassa vain yhtä kategoriaa, sillä BMI, normaalipaino ja muut kokoon liittyvät asiat tuntuvat hämärtyvän päivä päivältä enemmän ja enemmän, mitä enemmän niistä puhutaan. Jo lapset miettivät sitä mikä on hyvä paino, ettei vain paina liikaa tai liian vähän. Huippumallit ovat kautta aikain tuoneet laihuuden ihannoinnin kansan keskuuteen, nyt lihavat mallit tuovat joukkoon sitä toista ääripäätä ja myös lihavuutta on alettu ihannoida juuri mainitun kehopositiivisuuden nimissä.

Tämä on itse asiassa aika oppikirjaesimerkki minäkuvasta ja sen kokemisesta, kun oma minäkuva (miten itsensä näkee), ihanneminäkuva (minkälaisena haluaisi itsensä nähtävän) ja normatiivinen minäkuva (miten yhteiskunta sinut näkee) ovat koko ajan ristiriidassa keskenään. Nyt se vain koskee päivä päivältä yhä suurempaa ihmisjoukkoa ja kohta me olemme yksi iso ongelmamöykky, eikä kukaan tiedä mikä on hyvä paino – pääasia että se on koko ajan laskussa tai nousussa.

En ole tekemässä lihavista automaattisesti sairaita, mutta tieteen näkökulmasta ja ihmistä kokonaisuutena suhteessa aikaan katsottaessa lihava ihminen ei voi olla lopulta metabolisesti täysin terve. Kehopositiivisuuden soisin johtavan enemmän siihen, että mainoksissa ei käytetä lihavia (tai laihoja) vaan normaaleja ihmisiä. Tuntuu nimittäin siltä, että aina kun joku keksii jonkun uuden aatteen syöksytään ääripäästä toiseen ja unohdetaan, että siinä välissä on itse asiassa suurin osa ihmisistä ja tämä osa edustaa hyvin heterogeenistä, eri koossa ja muodossa ilmenevää porukkaa.

Korostan vielä, että lihavuus ja ylipaino eivät ole sama asia, eikä lihavuutta voida suoraan päätellä painoindeksistä mittaamatta vyötäröä ja arvioimatta rasvaprosenttia silmämääräisesti. Lihaksikas ihminen on automaattisesti ylipainoinen, mutta harva muistaa, että painoindeksiä ei pitäisi edes soveltaa lihaksikkaaseen ihmiseen. Lihavuus on sen sijaan sitä, että rasvaa on liikaa suhteessa muuhun kehoon ja elimistö on menossa kohti metabolista kakkamyrskyä.

Muistuttaisin myös, että kun tarkastelet ylipainoista ihmistä, näet vain tilanteen sillä hetkellä. Ylipainoiset ja lihavat tietävät kyllä olevansa ylipainoisia ja lihavia, turha heille on sitä kertoa. Et voi kuitenkaan tietää onko ihminen siinä kohtaa laihtumassa tai lihomassa. Et voi tietää myöskään mitä kaikkea taustalta löytyy, eli onko esimerkiksi lapsuustraumaa vai juuri puhjennutta sairautta joka painon on nostanut jopa lyhyessä ajassa. Onko edellisen vuoden aikana 20 kiloa laihduttanut, edelleen lihava ihminen arvokkaampi kuin edellisen vuoden aikana 20 kiloa lihonut ihminen?

Ihmisarvon ja kehopositiivisuuden suhteen ei, mutta terveen yhteiskunnan kulurakenteen suhteen kyllä. Minä kannatan kehopositiivisuutta ja kannustan jokaista olemaan oma itsensä. Kepillä saadaan vain mustelmia aikaan, mutta porkkanalla voidaan saada ehkä muutakin. Lyömiseen ne eivät ainakaan kovin hyvin sovellu.

Loppuun vielä poliittisesti vähemmän korrekti lihavuuskappale koska Jonnet ei muista.