Niin hyvää labraa

Pulputi.

Ihmiset syövät liikaa turhia ravintolisiä ja mittaavat itseään usein täysin turhaan. Sen lisäksi, että tämä prosessi kuormittaa tarpeettomasti terveydenhuoltoa, se kairaa jengiltä lompakosta rahat pois pyörimästä. Mittaukset voivat nimittäin maksaa jopa yli tuhat euroa (+ purkit ja purnukat päälle), mutta saatu hyöty on usein varsin kyseenalainen.

Nimittäin.

Aika ajoin napsahtaa julkisuuteen joku kyseenalaistamaan sitä, että saadaanko ruoasta tarpeeksi suojaravinteita. Usein näillä kyseenalaistajilla on ratkaisuna tarjota ravintolisää, mittausta tai molempia. Peruskaava menee siten, että mitataan ihmisen elimistöstä vitamiini- ja hivenainepitoisuuksia, todetaan (usein väärin johtopäätöksin) että puutteita löytyy ja myydään tai suositellaan ravintolisää tai useampia.

Myös kuluttajat ovat valveutuneita testaamaan itseään. Biohacking-kulttuuri leviää marginaalipiireistä valtavirtaan ja mittaaminen yleistyy. Nykyään onkin helppoa ja suhteellisen halpaa saada melkein mistä tahansa kaupungista hankittua hyvinkin laajat mittaukset.

Kannatan luonnollisesti yksilönvapautta tutkia itseään. Ongelma on vain siinä, että laboratoriotulosten tulkinta ei ole mikään helppo juttu. Jos kokonaisuuden ymmärtäminen ei ole paketissa, niin tehdään hyvin helposti vääriä johtopäätöksiä ja oletuksia. Sinä et voi vain simppelisti hakea tuloksia laboratoriosta, verrata niitä viitearvoihin ja kuvitella eläväsi puutteessa.

Siis ravinnepuutteessa, joskin ainahan voit pyyhkäistä labra-arvosi vasemmalle, ja… Äh, aloitetaan perusteista.

Viitearvot ovat tietyn laboratorion, tietyn tutkimuksen tulosten normaali vaihteluväli. Sen lisäksi, että viitearvot vaihtelevat maa- ja laboratoriokohtaisesti, niihin vaikuttavat muun muassa ikä ja sukupuoli, sekä mahdollinen lääkitys. On siis oleellista ymmärtää mihin viitearvoon tulosta verrataan, eikä toisen laboratorion arvo ole välttämättä verrattavissa toisen laboratorion tekemän mittauksen kanssa, vaikka kyse samasta tutkimuksesta olisikin.

Nykyään on olemassa paljon yksityisiä laboratorioita. Jokaisen laboratorion mittaustulos tulisi olla validoitu ulkopuolisen tarkastajan toimesta, eli laboratorion pitää pystyä osoittamaan, että heidän mittarinsa antavat oikeita tuloksia. En usko, että väärät tulokset olisivat nykyään pääsääntöisesti ongelma, mutta on hyvä muistaa sellaisenkin mahdollisuus.

Palataan viitearvoihin. Niitä varten tutkitaan joukko terveitä ihmisiä, joiden tuloksista lasketaan tietyt arvot, joiden väliin 95 % tulosvaihtelusta sopii. Kaikkia tuloksia ei voida tunkea viitearvojen sisään, koska silloin jäisi löytymättä ne sairaat, joiden tulokset ovat lähellä ylä- tai alarajaa. Luonnollisesti esimerkiksi monisairaat ihmiset eivät sovi näihin viitearvoihin.

Mittauksen tulos voi olla hieman viitearvoa suurempi tai pienempi ilman, että sairautta löytyy. Jos asiakkaalle ei muisteta kertoa muuta kuin numero, niin saattaa syntyä helposti väärinkäsitys, että laboratoriotuloksessa olisi jotain häikkää. Pelkkä viitearvon ulkopuolelle osuminen ilman mitään oireita tai aiheellista oletusta ihmisen sairaudesta ei yleensä johda toimenpiteisiin, sillä yhteiskunnan tulee pyrkiä kustannustehokkuuteen.

Turha mittaaminen syö kaikkien yhteisiä resursseja.

Viitearvo ei ole sama asia kuin normaaliarvo. Yllä mainituista syistä ja yksilöllisistä eroista johtuen, ei ole olemassa mitään tiukkoja normirajoja ”oikeille” laboratoriotuloksille. Viitearvot ovat oireiden ja yksilön mukaan tietyissä rajoissa liukuva luku, eikä yksittäisestä arvosta joka on mitattu yksittäisellä hetkellä, voida todellakaan päätellä mahdollista puutostilaa.

Jos laboratoriotulokset ovat esimerkiksi jonkun arvon suhteen hieman alhaiset, niin yleensä hätää ei ole. Tieto voi itse asiassa tässä tapauksessa lisätä niin sanotusti tuskaa ja alat kehittää itsellesi puutostilaan liityviä oireita. Jos kuitenkin tietäisit, että veriarvot voivat muuttua jopa minuuteissa, ymmärtäisit että miksi lääkäri usein arvojen ollessa hieman pielessä, määrää uusintamittauksen 3-6 viikon päähän.

Tohtori ei tee sitä siksi, että saisi lisää BigMassia BigPharmalta, vaan siksi, että vältetään mahdollinen turha hoito ja voidaan olla varmoja, ettei kyseessä ollut yksittäinen mittausvirhe tai hetkellinen, mutta täysin normaali poikkeama. On nimittäin hyvinkin mahdollista, että laboratorioarvojen perusteella esimerkiksi kilpirauhasarvot ovat hieman koholla. Ne voivat olla kuitenkin koholla esimerkiksi hetkellisen ylirasitustilan takia, mutta kuukauden päästä tilanne onkin normalisoitunut. Jos nakkaisimme paniikissa lääkityksen päälle kaiken varalta heti ensimmäisen mittauksen perusteella, saattaisimme hoitaa sairautta jota ei ole olemassakaan.

Sille on siis olemassa oikein hyvä syy, miksi jokaiselta ei kannata mitata mineraaleja ja vitamiineja verestä. Tai miksi yhden mittauksen perusteella ei ikinä pitäisi määrätä mitään vitamiinivalmistetta. Sama pätee tietysti myös lääkkeisiin, eikä kenenkään pitäisi suostua ottamaan vastaan esimerkiksi kolesteroli- tai diabeteslääkettä ilman, että sovitaan vähintään yksi tarkistusmittaus.

Otetaan tähän muutama esimerkki ihan selvyyden vuoksi.

Sen lisäksi, että esimerkiksi B-ryhmän vitamiinien pitoisuus vaihtelee päivittäin täysin elimistön rasitustilan mukaan, saattavat lääkkeet vaikuttaa tuloksiin. Esimerkiksi antibiootti rifampisiini voi vaikuttaa folaatin ja muiden B-ryhmän vitamiinien mittaustulokseen laskevasti.

B12-vitamiinille on olemassa useita erilaisia testejä, eivätkä ne ole välttämättä keskenään vertailukelpoisia, tai anna luotettavaa tulosta, ellei tiedetä mitä ja millä logiikalla mitataan. Lisäksi esimerkiksi monivitamiinivalmiste saattaa vaikuttaa jopa kortisolin säätelyyn , mikä voi herkässä vaiheessa näkyä vääristyneenä laboratoriotuloksena.

Jos mittaustulosten tulkitsija ei tiedä potilaan lääkitystä tai esimerkiksi piilevän, idiopaattisen hypoparatyroidismin olemassa oloa, hän voi hyvinkin tehdä virheellisen päätelmän kalsiumitasoista, jos asiakkaalla sattuu olemaan kuukautiset – joiden aikana muuten esimerkiksi jo mainitun kalsiumin lisäksi myös esimerkiksi magnesiumin ja fosforin pitoisuudet voivat vaihdella. Magnesiumin pitoisuus muuten vaihtelee hieman punasolujen iän mukaan, ollen ”nuorilla” soluilla korkeampi. Jos siis tutkimuksen aikana onnistutaan punasolut rikkomaan, tulos voi vääristyä. Tällöin laboratorio tekee selvän mittausvirheen.

Kalsiumin kohdalla varsinkin on äärimmäisen tarkkaa tietää mitä ja minkälaisissa olosuhteissa mitataan. Sen lisäksi, että esimerkiksi liikunta ja paastoaminen vaikuttavat kalsiumin määrään, on 99 % elimistön kalsiumista sidottuna luustoon. Jäljellä olevasta, solunulkoisesta prosentista noin puolet on sitoutuneena veren proteiineihin ja puolet jurskuttaa vapaana veressä.

Paljon puhuttu D-vitamiini on erittäin tarkka sen suhteen miten se saadaan imeytymään elimistöön. Kyseisen nappulan imeytymisen vaihteluväli on erittäin suuri, joten kenellekään ei voida suositella suurta annosta automaattisesti ilman mittaamista.

Otetaan lopuksi vielä rauta. Seerumin rautapitoisuus vaihtelee melko rapsakkaa tahtia, ja päivittäiset vaihtelut voivatkin olla jopa lähes 100 % luokkaa, ja jo minuuteissa voi ilmaantua viidesosan lasku tai nousu. Siksi rautavarastojen mittaaminen (ferritiini) on paljon luotettavampi vaihtoehto.

Kaiken yllä olevan lisäksi me emme tiedä miksi joku arvo on mahdollisesti alhaalla. Jos vaihtoehtoina on vaikkapa vääränlainen ruokavalio, piilevä sairaus, imeytymisongelma tai yksinkertaisesti kyseiselle yksilölle normaali fysiologinen tila, niin miksi me ”määräisimme” hänelle ravintolisää kaiken varalta?

Eikö kaikkien etu olisi ensin selvittää mistä on kyse, eikä peittää alkuperäisiä oireita vain satunnaisella valmisteella? Huonoimmassa tapauksessa siirretään vakavan sairauden diagnosointia jopa vuosiksi eteenpäin.

Ja sitten saattaakin olla jo liian myöhäistä.

Ettei menisi liian helpoksi, niin ruoasta saatavien suojaravinteiden määrä voi vaihdella huomattavasti. Koska emme voi mitata jokaisen suupalan sisältämää hivenaine- ja vitamiinipitoisuutta, niin emme voi myöskään absoluuttisesti tietää, kuinka paljon saamme tarvittavia ravinteita. Voi hyvinkin olla, että tietty valmiste yhdistettynä tietynlaiseen fysiologiaan riittää toiselle, mutta toinen tarvitsee täysin toisenlaisen valmisteen saadakseen vereensä saman pitoisuuden tiettyä ravinnetta.

Ongelma ruoan suhteen on se, että niissä ilmoitetut pitoisuudet ovat usein ilmoitettu joko mediaanina tai keskiarvona, jotka ovat kaksi eri asiaa. Koska – varsinkaan ulkomailta tuotuja – elintarvikkeita ei kuljeteta massaspektrometrin läpi tarkan suojaravinnepitoisuuden määrittämiseksi, joudumme luottamaan siihen mitä valmistaja meille kertoo. Esimerkiksi tämän tutkimuksen mukaan 19-50-vuotiaiden amerikkalaisten naisten jodipuutoksen esiintyvyys oli 25 % kun ruoan jodipitoisuus ilmoitettiin mediaanina, mutta jos pitoisuus oli ilmoitettu keskiarvona, putosi esiintyvyys alle kuuteen prosenttiin.

Emme voi siis vain luottaa, että tietty ruoka sisältää tietyn määrän tiettyä yhdistettä, vain etsimällä valmistajan tuottaman tuoteselosteen ja arpomalla lukuja sieltä. Ruoan, mittaamisen, laboratoriotulosten ja sairauksien suhde ei ole missään kohta lineaarinen tai yksinkertainen malli, joten tästä syystä en suosittele yltiöpäistä mittaamista tai ravintolisien syömistä kenellekään, ellei matkassa ole oikeasti osaavaan ammattilaista joka ymmärtää myös lääkkeiden ja erilaisten fysiologisten tilojen vaikutuksen kokonaisuuteen.